Huomenna päättyy jälleen kerran yksi aikakausi AC Oulun historiassa. Seuraa kaksi kautta Juha Malisen kakkosvalmentajana ja viisi kautta päävalmentajana luotsannut Rauno Ojanen johtaa tällä erää viimeistä kertaa Laivastonsinisiä kauden päättävässä EIF-ottelussa.

Ojanen hyppäsi komentosillalle syksyllä 2012 Malisen siirryttyä Valkeakoskelle pelastamaan putoamiskurimukseen joutunutta liigajoukkue Hakaa tilanteessa, jossa toimintaympäristö oli juuri muuttunut valtavasti talvella 2011 tapahtuneen liigasta pudottamisen jälkeen.

Seurassa on viime vuosina sopeutettu taloutta leikkaamalla rajusti menoja ja tämä on näkynyt erityisesti pelaajabudjetissa ja myös valmennukseen käytettävissä olevissa resursseissa. Tästä huolimatta seura on tavoitellut joka vuosi nousua Veikkausliigaan tosissaan myös Ojasen aikakaudella.

Viime vuosien talousluvut kertovat, että AC Oulu on toiminut pääsääntöisesti noin 400 000 euron vuosibudjetilla Ykkösessä. Pelaajabudjetti ei ole missään vaiheessa ollut sarjan kärkitasoa.

2012 liikevaihto 431 000 €, tulos -133 000 €
2013 liikevaihto 367 000 €, tulos -87 000 €
2014 liikevaihto 414 000 €, tulos +2 000 €
2015 liikevaihto 404 000 €, tulos -7 000 €
2016 liikevaihto 431 000 €, tulos -10 600 €

Edellisten viiden kauden aikana Ykkösestä liigaan ovat nousseet SJK (2013), HIFK, KTP, Ilves (2014 kabinettitalvi), PS Kemi, PK-35 Vantaa (2015) ja JJK (2016). Tänä syksynä nousua kärkkyvät TPS ja Honka.

Huomioitavaa on lisäksi, että liigakarsinnat palautettiin kaudeksi 2015 ja sitä ennen liigaan nousi ainoastaan sarjan voittaja. Poikkeuksena kausi 2014, jolloin konkurssien takia kabinettinousuun ylsivät talvella KTP ja Ilves.

Näistä seuroista SJK hurjasteli isolla rahalla suoraan liigamestariksi asti. Myös Ilves on vakiinnuttanut sittemmin asemansa liigassa. Kotka ja JJK ovat tulleet nopeasti takaisin alas ja PS Kemi rimpuilee edelleen mukana. PK-35 Vantaa nousi riskipanostuksella ja tuhoutui nopeasti.

Ojasen aikakausi on sujunut sarjasijoitusten osalta tasaisissa merkeissä. Sijoitukset ovat napsuneet tasaisesti keskikastiin. Saldo 5-4-5-4-4 on käytettävissä oleviin resursseihin nähden tyydyttävä, mutta kaivattu viimeinen askel sarjakärkeen on jäänyt ottamatta.

rauno_ojanen_2012

Muutamalla kaudella seura oli jo lähellä nousua. Karvaimpana muistona historiaan jää syksy 2016, jolloin nousu oli kaksi kierrosta ennen loppua omissa käsissä. Tappiot TPS:lle ja JJK:lle suistivat kuitenkin AC Oulun lopulta neljänneksi.

Valmentajien pistekeskiarvorankingissä Ojanen sijoittuu ennen 21.10. pelattavaa EIF-ottelua toiseksi heti Juha Malisen jälkeen. Kun otetaan huomioon resurssierot eri aikakausien välillä, voidaan todeta Ojasen olevan pistekeskiarvon perusteella AC Oulun historian parhaiten onnistuneita valmentajia.

Juha Malinen 1.66
Rauno Ojanen 1.57
Harri Kampman ja Ari Härkönen 1.42
Steven Polack 1.27
Aki Lahtinen 1.09

AC Oulun pelisysteemi oli pitkään jo Malisen kaudelta tuttu 4-3-3. Formaation osalta Ojasen kaudella nähtiin yksi suuri muutos, kun päättyvälle kaudelle siirryttiin pelaamaan kolmella topparilla muodostelman ollessa 3-5-2 tai 3-4-3. Vuoden 2014 kriisissä siirryttiin käyttämään 4-4-2 -muodostelmaa, joka on ollut ajoittain käytössä myös muilla kausilla.

Seuraavaksi teen lyhyet katsaukset Ojasen viiteen päävalmentajakauteen.

2013 – Mopolla moottoritielle

AC Oulu lähti Rauno Ojasen ensimmäiseen kauteen keväällä 2013 erittäin haastavista lähtökohdista. Taloussopeutus oli toden teolla käynnistynyt ja budjettia oli karsittu rajusti.

Tilanteesta johtuen ulkomaan vahvistukset Tashan Adeyinka, Daniel Owusu ja David Monsalve saapuivat Ouluun vasta aivan kauden kynnyksellä. Lisäksi Dani Hatakka tuli Hongasta lainalle ja esiintyi edukseen heti ensimmäisestä ottelusta lähtien. Waltarin solistin mukaan lempinimen ”Kärtsy” saaneesta topparista tuli eräänlainen kulttipelaaja kannattajien keskuudessa, vaikka Hatakka pelasi AC Oulussa lopulta vain 8 ottelua.

Owusu ja Monsalve olivat ACO:lle oivia vahvistuksia, mutta kovin odotuksin Lontoosta tullut ja talven hallipeleissä loistanut kolossimainen kärkimies Adeyinka lähti lopulta kesken kauden kotiin.

Kauden avausottelussa tuli rumasti pataan Valkeakoskella, mutta loppukesään mennessä peli kulki mukavasti ja AC Oulu oli mukana nousutaistossa. Muun muassa lopulta sarjanousuun yltänyt SJK poistui Raatista tyhjin käsin Dritan Stafsulan komean volleypommin myötä.

Rauno Ojasen aikakaudella nähtiin useita pelillisiä vuoristoratoja ja ensimmäinen kyykkäys nähtiin avauskauden elokuussa, kun AC Oulun kone sakkasi pahasti. Tappioita kertyi lopulta viisi peräkkäin, kunnes AC Kajaani kaatui Raatissa 4-0 syyskuun puolivälissä. Loppukaudesta saatiin vielä aikaan neljän ottelun tappioton putki, jonka myötä ACO kipusi viidennelle sijalle.

Kauden 2013 joukkueessa pelasi peräti 15 oululaislähtöistä pelaajaa (Heikkilä, Hietanen, Hinkula, Hyvärinen, Lappalainen, Meriläinen, Mäkelä, Mäkäräinen, M. Nurmela, Nurmos, Ojala, Siira, Sohlo, Stafsula ja Verronen) ja tämä tietynlaisena onnistumisen mittarina jatkossa pidetty lukema ei ole koskaan noussut näin korkealle tämän jälkeen.

Ennen kauden alkua paikkaa kolmen parhaan joukossa pidettiin realistisena tavoitteena nuorelle joukkueelle. Tästä jäätiin lopulta viisi pistettä surkeasti sujuneen elokuun takia. Alkukaudesta joukkue taisteli jopa kärkisijoista ja oli kevään ottelussa jopa SJK:ta pelillisesti edellä. Veri punnitaan kuitenkin pitkässä juoksussa ja viimeistään murskatappiot Ilvestä ja Hakaa vastaan vieraissa osoittivat, että nuori ryhmä ei ollut vielä tällä kaudella valmis kamppailemaan noususta. Ojasen osalta ensimmäistä päävalmentajakautta voitiin pitää vielä oppivuotena.

2014 – Kabinettinousu jää kahden maalin päähän

Kauden 2014 joukkue koottiin kasaan edellistäkin vuotta myöhempään taloudellisista seikoista johtuen ja pelaajabudjettiä pienennettiin entisestään. Ojanen joutui varmasti tässä vaiheessa pulmallisen tilanteen eteen ja tämä näkyi varsinkin alkukauden otteissa. Joukkueessa jatkanut maalivahti David Monsalve ja toppari Dominic Oppong saapuivat Ouluun juuri ennen kauden alkua ja cupissa tulikin rujo tappio TPS:lle, vaikka odotukset olivat tuossa ottelussa erittäin korkealla.

AC Oulu aloitti Ykkösen kahdella vierasottelulla, joista tuloksena oli kaikkien suureksi yllätykseksi neljä pistettä ja nolla päästettyä maalia. Ensimmäisissä kotiotteluissa AC Oulu hyytyi tasapeleihin HIFK:ta ja Kotkaa vastaan. Viimeksi mainitun ottelun osalta tasapeli maistui kuitenkin hyvältä, koska piste saavutettiin upean nousun päätteeksi Joonas Sohlon tasoitettua kymmenen minuuttia ennen loppua.

Ongelmat alkoivat toden teolla näkyä kahdessa seuraavassa ottelussa, jotka pelattiin vieraissa JIPPO:a ja PK-35:ta vastaan. Joukkueen puolustuspeli ei toiminut taiteilija Dritan Stafsulan pelatessa vasempana pakkina ja Patrice Ollon operoidessa topparin tontilla. PK-35 -ottelu oli myös hyökkäyssuuntaan surkea esitys.

AC Oulu ankkuroitui vahvasti putoamistaistoon kesäkuun aikana. Kotiotteluista saatiin raavittua jonkin verran pisteitä umpisurkeiden Viikinkien ja FC Jazzin kustannuksella, mutta tilanne näytti tuossa vaiheessa erittäin huolestuttavalta.

Kriisivaihe huipentui Helsingin Pallokentällä pelattuun HIFK-vierasotteluun. Puolustus vuoti kuin seula ja pelaajat näyttivät henkisestikin lamaantuneilta. Ottelun jälkeen Rauno Ojanen kävi kysymässä paikalla olleiden kannattajien mielipidettä tarvittavista jatkotoimenpiteistä suunnan muuttamiseksi. Muistan itse ehdottaneeni varovaisempaa lähestymistapaa eli puolustusvoittoisempaa taktiikkaa vierasotteluihin. Näin jälkikäteen ajateltuna idea oli todella surkea.

Onneksi Rane ja kumppanit eivät ryhtyneet rukkaamaan liian radikaalisti pelaamisen perusprinsiippejä, sillä seuraava peli Kotkassa muutti suunnan. Järjestelmäksi vaihdettiin 4-4-2 timantilla. Aleksi Lappalainen sai vastuuta puolustuksen vasemmalla laidalla ja Stafsula nostettiin ylemmäksi. 2-1 -tappiosta huolimatta peliesitys oli hyvä.

Kotkan peli pelattiin 6. heinäkuuta ja sen jälkeen AC Oulu ei hävinnyt sarjassa yhtään ottelua. Viimeiset 14 ottelua tuottivat 10 voittoa ja 4 tasapeliä. Tasaisessa sarjassa putki riitti lopulta neljänteen sijaan. Eroa liigaan nousseeseen HIFK:hon jäi lopulta vaivaiset kolme pistettä.

Uskomattoman kabinettitalven jälkeen myös toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet KTP ja Ilves nousivat. Jossiteltavaa jäi, sillä Ilves oli kolmas maalieron turvin. Jos Viikingit olisi hävinnyt viimeisen sarjakierroksen ottelun Tampereella 0-8 tai vähemmän, AC Oululle olisi tarjottu paikkaa liigassa. Tällöin seuraavien vuosien tarina olisi voinut olla toisenlainen.

Loppukauden hienon putken taustalla olivat taktisten muutosten ohella pelipaikkakohtaiset onnistumiset. Ihmeellisten sattumusten kautta AC Ouluun päätynyt tanskalainen Morten Gerster Peipinen löysi maalijyvän ja laukoi lopulta seitsemän maalia sarjassa. Uransa päättänyt Mika Nurmela oli kauden kakkospuoliskolla liekeissä ja heitti lopulta tiskiin tehot 7+8=15.

Puolustuspäässä Oppongin ja Janne Hietasen roolitus toimi mainiosti. Hietanen toimi peliä avaavana topparina Oppongin hoitaessa pallot kaksinkamppailuista kotiin. David Monsalve oli maalilla varmaotteinen läpi kauden. Keskikentällä Tuure Siira otti rouhijan paikan itselleen ja viimeistään tässä vaiheessa Siirasta muotoutui kulttipelaaja kannattajien keskuudessa.

Kabinettitalven päätökset ja Viikinkien perseily jättivät monille pahan maun suuhun, mutta joukkue meni kaudella pelillisesti suuria harppauksia eteenpäin. Odotukset nousivat korkealle kauden 2015 lähestyessä.

2015 – Kevätkauden syndrooma iskee taas

Kauden avauskierrokset ovat olleet usein todellista tervanjuontia AC Oululle. Joukkue on kasattu monta kertaa todella myöhään ja roolituksissa on ollut tämän vuoksi usein hakemista pitkälle kesään saakka.

Kaudella 2015 tilanne oli toisenlainen. Maestro Nurmelan lopettamisesta ja Monsalven sekä Oppongin lähdöstä huolimatta jalkeille saatiin kova ryhmä ja se oli kasassa tarpeeksi ajoissa. Puolustus vahvistui Lassi Nurmoksella, Iiro Vandellilla ja Antti Uimaniemellä.

Lisäksi Petteri Pietola palasi Helsingistä Ouluun ja maalille saatiin italialainen Alessandro Marzuoli, jonka kaudesta tuli lopulta luvalla sanoen värikäs. Syksyn TPS-ottelu päättyi erikoiseen välikohtaukseen, jonka jälkeen Marzuoli jätti seuran. ACO-folkloreen kirjattiin kuitenkin ikuisesti uskomaton puskumaali Suomen Cupissa Kemiä vastaan.

Joukkue eteni cupissa kahdeksan parhaan joukkoon kaatamalla Kemin ohella muun muassa VPS:n.. IFK Mariehamn oli lopulta liian kova pala, mutta hieno pre-season nostatti toiveet kattoon.

Kevätkausi oli kuitenkin järkyttävää taaperrusta. Shefki Kuqin luotsaama PK-35 kairasi heti avausottelussa pisteet Raatista ja kolmannella kierroksella tuli turpiin Porissa Jazzilta. Toukokuun saldo oli lopulta kuudesta ottelusta viisi pistettä maalierolla 8-12.

Hanat saatiin auki Perämeren derbyssä Kemiä vastaan, mutta vierastappio PK:ta vastaan Vantaalla oli kuin nyrkinisku palleaan – pataan tuli surkean esityksen jälkeen. Heinäkuussa alkoi kuitenkin jälleen kaudelta 2014 tuttu tappioton putki ja tällä kertaa se kesti syyskuun puoliväliin saakka. PK-tappion jälkeen AC Oulu pelasi 11 ottelua saldolla seitsemän voittoa ja neljä tasapeliä.

Taivas synkkeni syyskuun lopun vierasottelussa Mikkelin Palloilijoita vastaan. AC Oulu hävisi 2-0 ja nousuhaaveet murenivat lopullisesti seuraavalla viikolla, kun Haka haki pisteet Raatista. Loppukausi vedettiin tappioitta, mutta viidettä sijaa korkeammalle ei päästy.

Kausi antoi siis odottaa paljon, mutta käteen ei jäänyt oikeastaan mitään. Hyökkäyspelin osalta Mika Nurmelan taakseen jättämä aukko oli juuri niin suuri kuin pelättiin. Pelillisillä muutoksilla ei saatu tätä kuoppaa paikattua. Ojasen knallista ei löytynyt uusia eväitä paikkamaan kapellimestarin lähtöä, vaikka alkukaudesta koomaillut puolustus saatiinkin kuntoon kesällä.

2016 – Lähellä, mutta kuitenkin kaukana

Kauden 2015 runko hajosi pahasti talvella, kun moni lupaava oululaispelaaja päätti kokeilla siipiensä kantavuutta liigatasolla. Kuten Rane itsekin ironisesti totesi jossain vaiheessa, AC Oulu nousee liigaan pelaaja kerrallaan. Edelliskauden 24 sopimuspelaajasta joukkueessa jatkoi ainoastaan 11.

Tulijat olivat hyvin pitkälle kysymysmerkkejä. Rasmus Karjalainen palasi Ouluun Seinäjoelta, mutta vietti kauden osittain koirankopissa ja kymppipaikalle hankittiin lopulta tehtävässään epäonnistunut Miroslav Paunovic Ylivieskasta. Suurimman huomion sai osakseen Ituanosta lainalle tullut brassikolmikko Jair-Gilberto-Gabriel Braga.

Jairista tuli vaikean alun jälkeen joukkueen ehdoton runkopelaaja. Gilberto oli kenties taitavin koskaan Oulussa pelannut ulkomaalaispelaaja, mutta kemiat muun joukkueen kanssa eivät natsanneet. Braga ei puolestaan päässyt oikeastaan missään vaiheessa täysin juonesta kiinni, vaikka välillä pelit sujuivatkin paremmin. Luottoa Ojaselta kyllä löytyi ja mies sai harjoitella avauksessa pitkään.

Kauden kannalta keskeisimmät pelaajat saapuivat Ouluun vasta alkukeväästä. Runsaasti liigakokemusta vyölleen kerännyt David ”Seppo” Ramadingaye tuli seuraan Rovaniemeltä ja myöhemmin loistohankinnaksi osoittautunut Aristote ”Totti” Mboma Lahdesta. Molemmista tuli kauden mittaan kannattajien suursuosikkeja.

Joukkue oli erittäin nuori. Keski-iäksi muodostui lopulta vain 22,4 vuotta. Näin jälkikäteen voi todeta, että tämä oli todennäköisesti suurin syy sen taustalla, että ulottuvilla ollutta nousupaikkaa ei saatu viimeisillä kierroksilla napattua. Kokeneemmat JJK ja TPS olivat vahvempia ratkaisuhetkillä.

Alkukausi oli taas kerran vaikea. Ensimmäisestä kolmesta pelistä saatiin vain yksi piste. Tämän jälkeen peli lähti rullaamaan, mutta kesäkuun alussa TPS ryösti pisteet Oulusta, kun petterikaijasiltamaiseksi (tsekatkaa ACO-historia) peikoksi AC Oululle osoittautunut Mikko Hyyrynen puski takaraivollaan voittomaalin kulmapotkusta lisäajalla.

TPS-ottelusta lähti liikkeelle tappioton putki, jonka aikana kahdeksasta pelistä tuli 20 pistettä. Loppukesästä AC Oulu oli mainiosti mukana nousutaistossa ja edessä oli pitkästä aikaa panoksellinen kauden huipennus. Syyskuun syöksykierteen jälkeen (3 pistettä 12 mahdollisesta) kaikki oli vielä hämmästyttävästi omissa käsissä EIF-kotivoiton jälkeen. Voittamalla kaksi viimeistä peliä TPS:ää ja JJK:ta vastaan AC Oulu nousisi liigaan. Kaikki mureni kuitenkin jo ensimmäisessä ottelupallossa turkulaisten ryöstettyä pisteet Raatista tasaisen taiston jälkeen. Hyyrynen ei onneksi tehnyt 1-0 -maalia, mutta tunnelmat olivat silti synkät.

Lähtökohdat kauteen olivat hyvin vaikeat ja lopun mahalaskusta huolimatta tulosta voi pitää kohtuullisena. Taustalla oli viime hetken hankintojen onnistuminen erityisesti kaksikon Seppo-Totti osalta. Brassit tulivat myös joukkueeseen hyvin myöhään ja käytännössä kielitaidottomina. Tässä valossa roikkuminen nousutaistossa näinkin pitkään oli tyydyttävä suoritus. Joukkuedynamiikan kannalta kausi oli varmasti todella haastava, vaikka päävalmentaja ei asiaa erikseen kommentoinutkaan missään. Ehkä muistelmista voimme lukea joskus lisää.

2017 – Pakka jälleen kerran uusiksi

Kaamea turbulenssi pelaajistossa jatkui viime talvena, kun peräti 13 pelaajaa jätti seuran. Oululaisista liigaan lähtivät Nurmos, Karjalainen ja Anselmi Nurmela. Kova, mutta odotettu menetys oli myös Ykkösen maalikuningas Mboma.

Avainpelaajista seurassa jatkoivat Markus Heikkinen, Seppo ja Jair. Uusista tulijoista suurinta mielenkiintoa herättivät HIFK:n työteliäs kärkimies Tuomas Mustonen ja monta seuraa Suomessa kiertänyt tuittupäinen hyökkääjä Sasa Jovovic.

Jovovic lähti seurasta jo kesällä ja Mustosen kaudesta tuli lopulta varsin rikkonainen loukkaantumisten vuoksi, kuten myös Ramadingayen. Läpimurtopelaajiksi nousivat nuoret lupaukset eteläisestä Suomesta – kolmen topparin systeemissä paljon vastuuta saanut Eero-Matti Auvinen sekä keskikentän rakkikoira Matias Lindfors, joka muistuttaa tyyliltään hyvin paljon kannattajien entistä suosikkipelaajaa Tuure Siiraa.

Kevätkausi sujui vaihteeksi hyvin – ainakin pisteiden valossa. Kolmesta ensimmäisestä ottelusta raavittiin 1-0 -voitot, vaikka peliesitykset eivät jättäneet hirveästi hurraamista. Tämän jälkeen kone suttasi pahimmassa mahdollisessa paikassa eli Oulun derbyssä. Avausjakson paikat jäivät käyttämättä ja toisella jaksolla tapahtui se pahin ja anteeksiantamattomin asia oululaisessa jalkapallossa – OPS teki maalin ja voitti.

Voitottomasta putkesta tuli lopulta viiden ottelun mittainen ja kärki näytti karkaavan lopullisesti jo alkukesästä. Ojasen aikakaudelle tyypilliseen tapaan joukkue venyi kuitenkin seuraavaksi pitkään tappiottomaan putkeen. 1. elokuuta pelatun Honka-tasurin jälkeen AC Oulu hävisi kuitenkin seuraavasta seitsemästä pelistä viisi ja nousu-unelma oli kuollut jälleen kerran. Pahin katastrofi oli toinen tappio derbyssä. Loppukauden skarppaus varmisti kuitenkin jälleen paikan viiden sakissa – suorituksen, josta on viime vuosina tullut AC Oulun kannattajien mestaruus.

Huomionarvoista tällä kaudella on ollut se, että verrattuna Ojasen ensimmäiseen kauteen vakituisesti avauskokoonpanossa esiintyviä oululaistaustaisia pelaajia on ollut tällä kaudella mukana enää kuusi (Heikkinen, Kalermo, Kemppainen, Lappalainen, Leppälä ja Pietola).

Liiga on imenyt lupaukset pois ja oululaisessa juniorituotannossa eletään tällä hetkellä katvesukupolvien aikaa. Tiimalasissa vierähtänee jokunen vuosi ennen seuraavien suurlupausten esiinmarssia. Edessä on siis varmasti haastavia vuosia.

Yhteenveto

AC Oulussa on vallinnut seurakulttuuri, jossa päävalmentajien pestit ovat olleet lähes poikkeuksetta pitkiä ja potkuja ei ole jaeltu liian helposti. Tämä on oikea tie rakentaa jotain pitkäjänteistä. Jokaisella valmentajalla on kuitenkin tehtävässään tietynlainen toiminnan kaari, jonka taipuessa loppusuoralle on aika kokeilla jotain uutta. Ojasen osalta aika tuli täyteen nyt.

Rauno Ojanen on ollut valmentajana seuraihminen henkeen ja vereen. Hän on tehnyt koko ajan siviilitöitä valmentamisen ohella, jotta korvaus koutsaamisesta olisi seuran kannalta mahdollisimman järkevä. Ojanen on majoittanut pelaajia ja hakenut lainaa kouluttaakseen itseään valmentajana. Yhtälö on ollut vaikea, mutta Ojanen on ollut valmis uhrautumaan AC Oulun vuoksi. Tätä ei voi muuta kuin arvostaa yli kaiken.

dav

Ojasta on kritisoitu ajoittain taktisesta osaamisesta ja muuntautumiskyvystä ottelun aikana. Pelitapa on ollut kiveen hakattu ja vastustaja tietää useimmiten, miten AC Oulu tulee pelaamaan alusta loppuun asti. Kannattajana olen myös itse ajoittain antanut valmentajalle voimakastakin kritiikkiä erilaisista asioista. Suurimmat kysymykset liittyvät kevätkausiin ja pitkiin putkiin. Miksi kevät 2015 meni vihkoon, vaikka joukkue oli kasassa jo talvella? Mikä on erikoisten pitkien hyvien sekä huonojen putkien taustalla?

On joka tapauksessa todettava, että väkevä peli-identiteetti on ollut myös AC Oulun vahvuus. Lupaavia pelaajia on mahdollista saada Ouluun kehittymään, koska pelitapa on vaativa ja joukkue haluaa hallita ottelutapahtumia. Samalla Ojasen AC Oulu on kasvattanut kentällisen oululaisia pelaajia liigaan. Rane on vahvistanut seuran identiteettiä ja samalla myös seurakulttuuria sekä sitoutumista toimintaan omalla esimerkillään.

Huomenna nähdään toistaiseksi viimeistä kertaa Rauno Ojasen AC Oulu. Jäähyväiset ovat aina haikeita omalla tavallaan, mutta niiden ei tarvitse välttämättä kertoa mistään lopullisesta. Juhlitaan huomenna yhdessä! #kiitosrane ja kaikkea hyvää jatkoon!

Kirjoituksessa on käytetty lähteinä AC Oulun kannattajien koostamia tilastoja osoitteessa sinitahdet.net sekä FutisForum2-nimimerkkien Fenley Stastus, Finnish Kebab, Antoine Roquentin sekä Sakallio kirjoittamia tekstejä AC Oulun otteista kyseisellä keskustelupalstalla. Arviot ja mielipiteet kirjoittajan omia.

Mainokset